Huh

Pienokainen unessa, true blood, pieni lasi punkkua, suklaata, juustoa, rentoilua ja pian kotiin palaava mies. Ihan hyvä päätös mökömököpäivälle.

Fiilis

Vappu. Neljän seinän ahdistus. Viime päivät on kuluneet kotona hi-taas-ti, kun pieni poloiseni on ollut flunssassa ja kuumeessa. Ohjelmaan on kuulunut paljon, paljon itkua, syömistaistelua, nukutustaistelua, rutkasti oksennuspyykkiä ja uupumusta. Mies on päivät töissä ja olo on yksinäinen. Kaipaan seuraa, aivan valtavasti. Osaisipa rakas lapseni jo keskustella kanssani. Puhelimessa vilisee ryhmächattien vapumeiningit, minne mennään, koska mennään ja mitä tehään. Piipitän väliin jotakin, mutta tuntuu kuin sanani olisivat näkymättömiä. En kuulu enää tuohon maailmaan, olen kotiäiti. Mihin minä luulen täältä meneväni. 

Tuntuu, kuin olisin eristäytynyt täysin muusta maailmasta, ystävistäni. Onko minulla vielä ystäviä? Ymmärtääkö kukaan minua? Ainakin äitipiirini, mutta missaan kaikki tapaamiset sairasteluiden takia, enkä voi pyytää heitä käymään jottei lapset tartuta toisiaan. Kaipaan parasta ystävää, siis että olisi sellainen. Joku jolle voi aina soittaa tai laittaa viestiä, joka tuntee minut ja jaksaa kuunnella. 

No, ainakin sain vauvan nukahtamaan tunnin itkun, oksennuksen, suihkun ja lakanoiden vaihdon jälkeen. Luen lempiblogiani. Bloggaaja ei ole äiti, pukeutuu kauniisiin vaatteisiin, omaa aikaa ja taitoa ottaa kauniita kuvia ja muokata niitä, hänellä on hurmaava koti ja rutkasti kuvia ulkomaan matkoilta. Miehellähän on kohta loma, voisimmeko mekin lähteä ulkomaille? Irtautua tästä kuplasta, tehdä jotakin ikimuistoista perheenä. Mutta entäpä se lentäminen. Mitä jos vauvaa kiukuttaa tai korviin sattuu. Miten hän saa nukuttua, kun nukahtaa vain rattaissa tai rinnalla. Niin ja miten minä lähden minnekään vauvan kanssa, joka ei suostu syömään paria imaisua enempää, kuin makuullaan. Haaveilin olevani niitä ihmisiä, jotka menevät ja seikkailevat lastensa kanssa kuten ennenkin. Kunnes tajusin ettei lapsentahtisuus ja jaksaminen kulje käsi kädessä sen haaveen kanssa. Jäädään tänne kuplaamme. 

Haluaisin joskus tehdä itsekseni jotakin kiireettä. Ommella, käydä kaupassa, ehkä jopa istahtaa lasilliselle. Saatan kerran viikossa-parissa-neljässä ottaa tunnin tai kaksi omaa aikaa ja menen johonkin, mutta päädyn aina juoksemaan, heti lähdettyä on kiire kotiin vauvan luo. Tekisi myös hyvää parisuhteelle (ai mille?) käydä joskus miehen kanssa kaksin jossain, mutta itsepähän emme halua antaa tyttöä hoitoon.

Kyllä tämä tästä, eikös vain? Pääasia, että vauvalla on kaikki hyvin. Jos haen itselleni illaksi punaviiniä ja suklaata, näin vapun kunniaksi. Lohturuoka paras ruoka.

Edit. No huh joo, pelkkä ruokakaupassa käynti avarsi maailmaa niin, etten voi uskoa kirjoittaneeni tätä tekstiä pari tuntia sitten. Mutta noihin aatoksiin sitä ajautuu kun on tarpeeksi kauan kotona vailla juttuseuraa.

Puoli vuotta

Tää tyyppi! Puoli vuotta jo. Yksihampainen hymyilijä on aika fiiliksissä syömisjutuista. Ei kylläkään siitä, että sosetta lapataan suuhun lusikkatolkulla, ehei, tyylsäää. Mutta se, että saa omiin käsiin jotain ja maistella kaikkea mitä äitikin syö, voi veljet se on kivaa. Ja varsinkin juoda vettä äidin mukista, hih! 

Ollaan siis otettu tavaksi, että aina kun istutaan pöydän ääreen saa Lottakin jotain maisteltavaksi. Vatsan täytteeksi ei pääse juuri mitään, mutta tyttö kasvaa maidolla yhä sellaista tahtia etten koe tarvettakaan. Nyt vaan maistellaan ja opetellaan ruokahommia. Sormiruokailu tuntuu parhaalta, mutta siis kuin pelottavaa touhua! Kakomisrefleksi on niin voimakas, että aina kun jotakin jää kitalakeen saa sydän kurkussa miettiä hetken, että kakooko se nyt vaan, vai vetäskö se sittenkin jotain henkeen? Tyttö nappailee kaikkea isot satsit suuhun ja minä kaavin pois peloissani :D. Kurkkua en enää uskalla antaa järsittäväksi, kun riitä rouskaisee typy aina palasen suuhunsa. Kaikki mössääntyvät koitan annostella minimikoossa suuhun tai käteen. Kaikki sormiruokailueksperttien vinkit, opit ja kokemukset otetaan lämmöllä vastaan!

Sellaiset syömispainotteiset kuulumiset meidän kööriltä!

Muuttokarhu

Vauvan kanssa muuttaminen ei olekkaan ihan niin nopea juttu. Muutaman laatikon purku per päivä vauhdilla edetään pikkuhiljaa. Pidetään majaa edelleen vanhassa kodissa joten se on jo aina yksi homma siirtyä ensin uudelle kodille, sitten onkin jo nälkä ja väsyttää ja sylissä pitäis olla. Alkaa muuten tuo ihan just kymmenkiloisen kantelu käydä voimille! No mutta hiljalleen rakennellaan uutta kotipesää. Sormet jo syyhyää innosta tarttua työkaluihin ja pistää pintoja uuteen uskoon. Täytyy vielä vaan neuvotella mihin kaikkeen saamme kajota.

Aarteita pikku tytölle

 Kävin vanhempieni luona läpi vanhoja tavaroitani ja nappasin sieltä talteen pari esinettä jotka haluan jonain päivänä antaa pikku tytsylleni. Itse ainakin olisin ollut lapsena aivan fiiliksissä moisista aarteista! Minulla oli muutama vuosi sitten meneillään hörselöromanttinen kausi, jolloin nämä maalasin....

 Puisen laatikon (tuossa on siis vetolaatikko, vedin vain puuttuu) tein koulussa ensimmäisenä vuotena sivuprojektina, kun halusin treenailla kaivertelua ja muuta kivaa kikkailua tylsien cnc-kone työstöjen vastapainoksi. Meinasin tätä alunperin muistaakseni valkoiseksi, mutta sitten rupesin kikkailemaan.

 Peilin ostin joskus kirpparilta puunväristenä, hioin ja maalasin. Opettelin tuolloin koristemaalausta ja erityisesti noita ruusuja, jotka maalataan ottaen eri värisävyjä yhtä aikaa siveltimen

Tämä taito osoittautuikin hyödylliseksi työskennellessäni puu-, ja pintakäsittely pajalla jossa eräs asiakas oli toivonut kukkia kaappiin jota maalasin. Laitetaanpa siitäkin muutama kuva samaas syssyyn muun kukkaloisteen kanssa...

 Kyllä muuten oli mukavaa saada palkkaa omasta luovasta työstä :)

Hankaussieni luonnon materiaaleista

Pinterestin ihmeellistä maailmaa selaillessani törmäsin juuttinarusta tehtyyn pesusieneen ja siitä se ajatus sitten lähti, tän mä teen! Luonnon materiaalit vaan aina houkuttaa ja näyttää kauniilta. Esteettisyyshän on hyvin olennaista myös siivousvälineissä huom huom ;)

 Jämäkkä juuttinaru oli hauskaa vastapainoa, kun on juuri neulonut villapaidan verran höttöisää ilmavaa lankaa. Täytteeksi lampaan villaa. Tiesinhän minä silloin kirpparilla vuosia sitten lampaan villaa ostaessani, että johonkin tätä vielä joku päivä tarvitaan. 

 Tälläinen muhkula siitä sitten tuli. En kuitenkaan luota tämän hygienisyyteen niin paljoa, että rupeaisin sillä tiskejä jynssäämään, vaan hankaussieni saa toimia tiskipöydän ja sen ympäristön puhtauden ylläpitäjänä.