Joo vai ei vai joo mitä joko urheillaan?

On varmaan tullut selväksi, että olen koko raskaus ajan ja synnytyksen jälkeen odottanut hikiliikuntaa kuin kuuta nousevaa. Tammikuussa alkava thainyrkkeilyn peruskurssi on luonut lohtua matkan varrella, että sitten mä taas!

Mutta sitten alkoi tämä järjetön pähkäily, että jooko vai eikö, saanko jo liikkua ja miten? Joku sanoo joo joku ei. Ongelmahan on nimittäin... Onpa muuten vaikea miettiä missä menee "too much information"-raja. Raskaus, synnytys ja kaikki nämä oireiden arkipäiväistymiset ovat saaneet aikaan sen, että voisin puhua häpeilemättä abaut kaikesta. Tiedän, että tätä kuitenkin lukee jokunen synnyttämätön tuttavani, joten koitan säästellä sanojani. Näin hienostuneesti kuvailtuna siis pikasynnytyksestä venähtänyt lantiopohjalihaksisto aiheuttaa sellaista tunnetta, kuin sisuskaluni tipahtaisi ulos tuolta alhaalta (jep, tämä oli vartin pähkäilyn jälkeen kaunein tapa esittää asia). Se tunne on aivan kamala ja yleensä iskee tietysti keskellä metsää, kauppakeskusta tms. Ylipäätään jos on paljon jalkeilla.

Haluan kaikin tavoin välttyä tämän vaivan kestotilaukselta, joten olen kysellyt ja googletellut ahkerasti, voiko liian aikaisin aloitetulla liikunnalla olla harmillista vaikutusta. Ja vastaukseksi löytyy taas jälleen kaksi ääripäätä, joka tuntuu olevan yleistä myös kaikkeen lapsen hoitoon ja kasvatukseen liityvässä... Jälkitarkastuksessa lääkäri sanoi, että mene ja hypi ja jumppaa niin paljon kuin tahdot, ei ole haittaa! No minähän menin ja hypin, vaan vaivat paheni ja säikähdin. Kävin ajatuksissani jo kuilun pohjalla jossa vaiva jatkuisi loppuikäni, enkä enää koskaan pääse harrastamaan nopeatempoista liikuntaa. Varasin ajan yksityiselle asiaan erikoistuneelle lääkärille, joka lohdutti ettei vaivani luultavammin ole pysyvää, mutta pomputusta sopisi nyt välttää ja antaa paikoille aikaa palautua. Muutoin liikunta olisi hyvästä.

Eli heipat huomenna alkavalle thainyrkkeilylle (sisältää yllättävän paljon hyppimistä), tapaamme jälleen kun voin paremmin. Nyt olen yrittänyt pohtia vaihtoehtoisia liikkumismuotoja joissa ei tule tärähtelyä ja pomputusta, mutta hiki virtaa. Ja siis jotakin ohjattua, olen aivan onneton itsenäinen treenaaja. Ainoa mitä olen keksinyt on salikortti ja ryhmätunnit. Bodypump voisi ainakin toimia. Lisäksi se mahdollistaisi pilateksessa käynnin, unohdettujen syvien lihasteni mielestä se kuulostais hitsin hyvältä idealta!

Onko teillä jakaa ideoita synnyttäneelle ystävällisistä teholiikuntamuodoista?

Kynänvarresta

Ei edes mennyt kahta vuotta, että sain tämän muotokuvan aluilleen, heh. Sukulaiseni tilasi muotokuvan itsestään siis toissa kesänä... Motivaatio vain hieman odotutti itseään, mutta viime yönä se iski! Näin nimittäin unta piirtämisestä ja johan alko innostaa. Unilla on todetusti vahva vaikutus siihen mitä haluan. Viimeksi olen tainnut piirtää muotokuvan neljä vuotta sitten, joten oli jo aikakin tarttua kynän varteen. Ehkä pistän vielä myöhemmin paremman kuvan valmiista piirroksesta...

Nuori käskyttäjä neiti

Me ollaan Henryn kanssa molemmat melko rauhallisia tapauksia, joten jotenkin oletin lapsestamme tulevan myös rauhallinen. Mutta kuten raskausaika antoi jo hieman odottaa, niin melko temperamenttinen tapaushan tämä meidän neitokainen tuntuu olevan. Mitä olen muita vauvoja seuraillut, niin antavat he ensin lempeämmällä äänellä pitkät ilmoitukset, että nyt on vähän tyhmä olla. Siinä samassa meidän tyttö kiljuu ja rääkyy jo kurkku suorana jos yhtään tylsistyttää, nälättää tai väsyttää. Ja on muuten aika kipakka äänikin vielä! Tunteiden kirjo on myös huimaa. Puoleen minuuttiin mahtuu helposti iloista naurun höhötystä, kiljumista ja itkua. 

Kotona on hyvä olla eikä itkujakaan väännetä kuin iltaväsymyksestä, kun vaan pidetään lapsi tyytyväisenä ja seurustellaan paljon. Mutta auta armias, kun on aika lähteä ovesta ulos! Pukeminen on tietysti ihan kamalaa puuhaa, siis hyi joku pipo! Vaunulenkit on jo pari kuukautta ollut yhtä huutamista. Uudenvuoden aattona oli jo ehkä puolet lenkistä unessa, kun  ilotulitusten pauke rauhoitti. Mutta muuten vaunut tuntuu olevan pahin kidutuskammio. 

Kantoliinassa tyttö viihtyi ennen hyvin ja nukahti usein kyydissä. Mutta ei enää. "Äääääääää miksen voi liikkua kamala paikka!" Saatiin juuri pari päivää sitten postissa Tulan kantoreppu. Tässä viihdytään hieman paremmin, kunhan seurailtava maisema vaihtuu riittävän pian, paikoilleenhan ei jäädä. Pääsin jo tekemään pienen lenkin repun kanssa ja huuto alkoi vasta, kun päästiin kotiovelle. Voitto! Loppumatkasta oli jo epämukava kitinä päällä, joten pistin töppöstä toisen eteen hieman ripeämpään tahtiin. Mutta silti, sain haukata happea ilman huutosäestystä. 

Harmittava uusi inhokki on nyt myös turvakaukalo. Ennen kaukalossa ja autossa viihdyttiin melko hyvin ja tytön kanssa pääsi käymään kaupoilla. Vaan yhtä rääkynäähän sekin nyt on. 

Vierailuilla käydessä on hyvin varautuneen oloinen ja kulmat menee kurttuun. Hymyjä jaellaan heti taas, kun kotiin pääsee. Tämähän se vasta mälsää on jos tyypille kelpaa vain nämä 35 neliötä. Itsellä kun tahtoo jo kaatua seinät päälle. Tuntuu pahalta "väkisin" raahata huutavaa vauvaa mukanaan, mutta eihän me nyt tännekään voida viikkokaupalla telkeytyä, eihän? En oikein tiedä kuinka tasapainoilla tämän homman kanssa. Sydäntä särkee raijata mukanaan kiljuvaa vauvaa. Mutta sitten taas sanotaan, että pitäisi totuttaa lasta näihin kaikkiin. Raitista ilmaa kun olisi kuitenkin mukava tarjota pienelle ja olishan se kiva, että voisi  kaupassa käydä jos kaappi ammottaa tyhjyyttään ja mies on töissä. 

Mitä mieltä? Lapsen ehdoilla vai totutellen?

Unelmista totta

Tasan vuosi sitten oli jännä päivä. Päivä jona aloimme unelmoida lapsesta. Hieman nyyhkyteltiin, kun mietittiin millaisia vanhempia olisimme eikä uni meinannut tulla haaveillessa omasta lapsesta. Olimmehan juuri tehneet elämää mullistavan päätöksen. Kuukauden päästä jännäiltiin jo raskaustestien kanssa ja juhlittiin kahta viivaa. 

Ja tässä me nyt ollaan vuosi myöhemmin kolmistaan ihanan pienen tyttäremme kanssa. Onnekas pieni perhe <3

Moi miten menee?

Tytsy oppii uusia äänteitä ja jokeltelee niitä innoissaan. Nauruakin on jo pariin otteeseen tullut ja voih! Voiko olla mitään hellyyttävämpää kuin oman lapsen ensi-naurut? Epäilen. Kädet alkavat kiinnostaa yhä enemmän ja pikkuhiljaa oppii niitä käyttämään. Yöunet on ihan luksusta! Yleesä selvitään yhdellä yösyötöllä ja parhaat unipätkät ovat 7h luokkaa. Aamulla vaipan vaihto, seurustelua ja aamupalaa ja onkin jo päikkäriaika. Päivänvalonhan tässä skippaa kokonaan aamupalahetkeä lukuunottamatta, mutta kyllä pimeyttäkin jaksaa, kun on hyvin levännyt. Niska/hartiaseudulle tämä ei kylläkään ole luksusta. Nukkumisasentoni ovat ihan karmeita, sillä Lotta nukkuu kunnolla vain jos ollaan ihan lähekkäin. Viime yönä Henryn ollessa töissä ja Lotan käytyä nukkumaan ajattelin pääseväni hyödyntämään 160cm sängyn tilavuutta ja käpertyä hyvään asentoon nukkumaan. Mutta ei mennyt kauaa, kun alkoi vieressä ähinä ja tohina. Takaisin huonoon asentoon, tyttö kainaloon ja simahti välittömästi. No eikai sitä kaikkea voi saada, ja täytyy nyt nauttia kun saa nukkua noin ihanan palleron kanssa.

Perjantaina kävin vihdoin jälkitarkastuksessa ja tilanne vaikutti hyvältä (vaikka tuntuu yhä pahalta), paitsi lantiopohjan lihaksisto jota olen kyllä ahkeraan treenaillut. Urheilu lupakin vihdoin myönnetty ääää! Tätä olen niin odottanut. Thainyrkkeilyn pariin siis jälleen loppukuusta jesjes! Vähän kyllä jännittää miten rikki olen alkuun treenien päätteeksi nykyisellä rapakunnollani, toissapäiväinen kotikuntopiiri oli viedä jalat alta vieläkin kolottaa. Mutta juuri näitä fiiliksiä olenkin kaivannut. Vielä kun jotenkin oppisin nauttimaan lenkkeilystä, se kun olisi niin helppo tapa tuulettua, kuntoilla ja saada raitista ilmaa näin vauva-arjen keskellä. Taloutemme toinen osakashan treenailee parhaillaan kesäkuiseen polkumaratoniin, hullu sanon minä.

Olen miettinyt tekeväni jonkinnäköisen postauksen raskauden ja synnytyksen jälkeisestä palautumisesta. Saa nähdä kuinka kauan tämän toteutukseen taas menee. Sanottakoon kuitenkin, että ulkoinen palautuminen on ollut yllättävän nopeaa. En jotenkin käsitä miten voin olla enää kahden kilon päässä lähtöpainostani. Raskauskiloja kuitenkin tuli se lähemmäs 20 ja herranjumala tätä suklaan määrää mitä nykyään vetelen! En tiedä miten vierottaisin itseni kyseisestä herkusta, joka päivä vaan pakko saada! Pikkuhiljaa kohti terveellisempiä elämäntapoja... 

Vuosi paketissa

Vuosi vaihtui tällä kertaa rauhallisemmissa merkeissä kuin viime vuosina. Isä oli töissä joten päivä meni tyttöjen kesken löhöillen, nukkuen, tanssahdellen ja naureskellen. Tytsy nimittäin höräyti ilmoille ensimmäisen naurunaurunsa! Höhöttelyä ja hihkumista on kuultu jo mutta tämä oli jotain ihan muuta. Henry kerkesi vuodenvaihteeksi kotiin joten päästiin avaamaan punkkupullo ja katseltiin ilotulituksia ikkunasta. Ei yhtään hassumpaa.

Melkoinen vuosi olikin. Vuonna 2014 tapahtui muunmuassa seuraavat:

-päätimme tehdä lapsen

-kävimme mahtavalla ranskanmatkalla

-matkan viimeisenä päivänä Henry kosi

-olin harjoittelussa lempikahvilassani

-jännäyksen jälkeen tikkuun ilmestyi kaksi viivaa

-kärsin ekan kolmanneksen sängyn pohjalla pahoinvoinnista

-perustin tämän blogin

-tunsin sisälläni liikehdintää

-käytiin kreetalla (ei enää ikinä)

-nautin kesän energiasta ja hyvästä voinnista (helteisiin asti) ja tein paljon käsitöitä

-aloin olla vaivainen pallero

-synnytin, huhhuh! Loppuvuoden toivuin synnytyksestä uuden vauva-arjen keskellä

-rakastuin tyttäreeni päivä päivältä enemmän

-vietettiin Lotan nimiäiset ja ensimmäinen joulu perheenä

Kiitos kaikille jotka olette olleet mukana seuraamassa elämäni huikeinta vuotta ja matkaani neitokaisesta äidiksi! Olen niin iloinen, että aloin pitää blogia. Toivottavasti tälle harrastukselle alkaa löytyä pikkuhiljaa taas enemmän aikaa. Nyt tekstikansio näyttää täyttyvän puolivalmiista postauksista, jotka jäävät julkaisematta. Suurin osa ei enää ole sisällöltään ajankohtaisia, mutta koitan muutaman saada vielä valmiiksi asti. 

Hyvää uutta vuotta kaikille lukijoille!