Tänään oli ylimääräinen neuvolatarkistus toissailtaisen näköhäiriön takia. Silmissä välkkyi ja näkyi täpliä noin tunnin ajan illalla, mutta taisi onneksi mennä niskajumin piikkiin. Minulla ja vauvalla oli siis kaikki reilassa ja virnuilipa neuvola-täti vielä päälle että kaikki merkit viittais beiben olevan lähtövalmiina. Vatsa on tipahtanut selkeästi alas päin ja pää tuntui olevan hyvin alhaalla, tosin ei vielä kiinnittynyt. Tulppa on tehnyt lähtöä ilmeisesti jokusen päivän ja supistuksia satelee enenevissä määrin. Valmiita ollaan, tervetuloa vaan heti kun mielesi tekee!
Saattaahan se olla, että tässä on jo tullut saunottua harvase ilta, kyykkäiltyä ja siivoiltua tarmokkaasti ynnä muuta. Pientä malttamattomuutta alkaa siis olla havaittavissa... Etenkin Henryn puolelta ;). Kun into päästä tapaamaan tuo jalkoja mahani läpi puskeva tyyppi alkaa jo hipoa pilviä! Täältä löytyisi tilaa, rakkautta ja pari kaipaavaa syliä pienen myyn turvaksi.
Mutta onneksi sentään kaikki ei ole valmista. Aina löytyy tekemistä ettei täällä vain pyöritellä peukaloita aamusta iltaan odotelleen. Päivät kyllä vyöryy valtavalla vauhtilla ohi puuhastellen mitä missä ja milloinkin. Pimenevät illat saavat päivät tuntumaan entistäkin lyhyemmiltä. Yöt sen sijaan tuntuvat pitkiltä. Unen tokkurassa kipuihin heräillessä pyörii aina päässä ajatus "joko tulee lähtö?". Nukkuminen tapahtuu lyhyissä pätkissä, kun vuorotellen herään siihen ettei henki kulje, mahanesteet täytyy nieleskellä alas kurkusta, on aika käydä vessassa tai kääntää kylkeä kun toinen jalka on jo tunnoton.
Jännää tällainen odottelu. Kun tietää, että jotakin suurta on pian tapahtumassa, mutta ajasta ei tietoakaan. Ihan kohta mua sattuu ja paljon. Ihan pian sen jälkeen musta tulee äiti ja tapaan ihmisen, joka tulee olemaan elämäni keskipiste. Mutta tapahtuuko tämä ihme huomenna kaupan kassajonossa vai heräänkö siihen kahden viikon päästä keskellä yötä? Katsellaan, odotellaan.
Voih! <3 Vaikka noi hetket voi tuntua piinaavilta niin jotenkin jälkikäteen muistelee haikeana noita hetkiä kun sai jännittää että josko tänään? Tulppaa voi irrota pitkin viikkoja joskus jopa kuukauden aikana mutta silloin kun kaulan viimeisetkin rippeet katoaa irtoaa verensekaista limaa, joskus ruskeaa. Eli se verisyys on jo varma merkki siitä että lähellä ollaan. ;) Itselläni irtosi tulppaa rv 36 ja sitten seuraavalla kerralla kun synnytys käynnistyi rv 40+2 ja oli tuolloin juurikin veriviiruja seassa ja olin ihmeissäni että eikös se jo irronnut kuukausi sitten mutta sitten doula juttujen myötä kätilöiden kertoman opin että ne veriviirut vasta kertoo et nyt alkaa pian synnytys käynnistymään! :D :) Kivat puheenaiheet nää limat , mutta mikään ei oo kivempaa kun pohtia merkkejä siitä miten keho näyttää valmistautuvat uuden elämän syntymiseen! :D Onnea matkaan kun sen aika tulee! :) -henni
VastaaPoistaVielä en onneksi ole kokenut piinaavia hetkiä kuin ajoittain huonosti nukuttujen öiden jälkeen kun kaikki energia tuntuu kadonneen ja sata vaivaa hyökkää kehoon yhtäaikaa, muuten ilmassa on suhteellisen tyyntä ilolla jännittämistä :) Heh, kaikennäköisten kehon toimintojen ja vuotojen analysointi ovat kyllä saaneet arkisen luonteen raskauden myötä. Kiitos paljon tsempeistä! :)
PoistaMä muistan myös noi samat fiilikset viime marras-joulukuulta, NIIIN kutkuttavaa! Eräänä sunnuntaina vessassa käydessä tuli tippa verta ja seuraavana yönä meni lapsivesi. Poika syntyi vesienmenosta 20h päästä viikolla 41+3. Phuuh, tuntuu että tuosta olisi ikuisuus, todella kaiholla todellakin noita muistelee, vaikka päivät ennen tuota olivatkin NIIIIIN hitaita. :) Ja meillä ei pojan pää kiinnittynyt missään vaiheessa, pyöri koko synnytyksen ajan. :D Eli ei se välttämättä kiinnity ollenkaan. :P
VastaaPoistaIhania kuvia. <3
Hahaa, oma veikkaukseni syntymähetkeen on ollut juurikin tuo 41+3, eli loppukuusta. Saa nähä mitä tyyppi meinaa hengaillaanko sinne asti kohdussa. Yritä tässä nyt olla malttamaton ;)
PoistaKiitos <3